Vaihtoehtoinen Waltari
Mika Waltari tunnetaan historiallisena humanistina Mikael Hakimin, Turmsin ja Sinuhen isänä. Siihen monen kiinnostus ja tietämys päättyykin. Waltari kirjoitti myös valtavan määrän tasokasta 'tilapäätekstiä': lehtijuttuja, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, dekkareita, pamfletteja ja vähemmän tunnettua sota-ajan propagandaa.
Eikö tämä puoli Waltarista pitäisi tuntea? Waltari ei itse sitä salaillut, joskaan ei sotavuosien töistään ollut erityisen ylpeäkään. Waltari kirjoitti jo nuorena tilaustöitä, muun muassa Metsäteollisuus tilasi 'vastakirjan' Pentti Haanpään lehtijutuille Pulamiehet puhelevat.
Nykyinen juhlinta on ymmärrettävästi patsastavaa ja kuvastaa enemmän juhlijoita kuin kohdetta. Waltari tuskin olisi halunnut itsestään patsastelevaa ja siloteltua henkilökulttia.
Waltari oli monen muun lailla sota-ajan esikunnan kirjoitustehtävissä ja tuotti aineistoa sota-ajan propagandan käyttöön.
Tunnetuimmat teokset olivat Neuvostovakoilun varjossa ja salanimellä Nauticus kirjoitettu Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (alkup.1941, uusintapainos WSOY 2008, 184 s. 32e).
Neuvostovakoilun varjossa ja Nauticuksen teos joutuivat Valvontakomission syyniin, ja ne poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoista 1944 - 1946. Kaikkiaan kirjastoista poistettiin yli 1 000 kirjatitteliä, yhteensä yli 30 000 kirjankappaletta. Neuvostovakoilun varjossa ylsi kymmenen parhaan joukkoon. Hitlerin Taisteluni vei listavoiton.
Kielletyt kirjat houkuttavat. Yrjö Leinon tuhotut muistelmat päätettiin julkaista ensimmäisen Kielletyt kirjat -näyttelyn vanavedessä. Myynti tuskin oli kehuttava. Sota-ajan luovutetuista kartoistakin julkaistiin äskettäin kiinnostava kooste. WSOYlla on varmasti muitakin kuin kaupallisia motiiveja. Vaihtoehtoisen Waltari-kuvan rikastaminen lienee keskeinen.
Teoksessa on uutta professori Seppo Zetterbergin erinomainen esipuhe, joka avaa kirjan taustoja. Waltarin persoonaa tai motiiveja se ei avaa. Kirjan asukaan ei erityisesti houkuttele: Nauticuksen nimi on häivytetty ja otsikko kirjoitettu virsikirjafontilla. Leipäteksti on näköispainosta ja rivit hyppelevät autenttisesti. Teos jäänee kuriositeetiksi, mutta hyvä on, että se on julkaistu.
Waltari on itse maininnut että kuusi vuotta sota-ajan palkattuna kätenä olivat 'hänen arkunnaulansa'. Yksisilmäistä propagandistia Waltarista ei saa: vieraillessaan Kolmannen valtakunnan kirjailijajuhlilla hän heitti isäntien antamat matkarahat ikkunasta ulos ja totesi: "Meitä suomalaisia ei osteta". Hänen tekstinsä on edelleenkin luettavaa ja vetävää, mitä ei voi sanoa ajan muista kynämiehistä.
Waltari sai maksaa teoksistaan velkaa 1990-luvulle saakka (ja myös mm. Horst Wesselin suomentajana). Moskovalle hän oli persona non grata ja teoksia venäjännettiin vasta 1990-luvulla.
Suomalaiset kustantajat saisivat luottaa lukijoihinsa enemmän. Waltari olisi ansainnut kokonaisen kriittisen laitoksen, jossa tutkijat ja lukijat saisivat tutustua laajempaan nootistoon ja alkuperäisiin käsikirjoituksiin. Waltariin liittyy myös mysteerioita. Missä on hänen laajempi arkistonsa? SKS:ssa on vain suppeahko arkisto. Perikunta ei myönnä sillä olevan mitään. Odottelen Panu Rajalan elämäkertaa; tosin hänelläkään ei ole näitä 'kadonneita' lähteitä.
Siksi meidän on luotava kuva Waltarista yhä uudelleen, täydentyvänä mosaiikkina. Hän on sen ansainnut.

Kommentoi 18 kommenttia