Hei me sensuroidaan!
Taru Björkmanin teos Suojelua vai suodatusta? Internetin sisällönsuodatus yleisissä kirjastoissa (BTJ Kirjastopalvelu, 2007) on mielestäni kevään tärkein kirja. Se selvittää nettisensuurin tai kauniimmin sanottua verkkosuodatuksen yleisyyttä yleisissä kirjastoissa.
Suodatus voidaan toteuttaa 1) sulkumenetelmällä (estetään käyttäjän pääsy tietyille sivuille tai palveluille), 2) sisällyttämismenetelmällä (käyttäjillä on pääsy ns. valkoisille sivuille) tai 3) sisällön analyysilla.
Oliko yllätys, että kirjastoissa sensuroidaan? Kenen luvalla? Kenen päätöksellä? Kenen ohjelmistoilla? 312 vastanneesta kirjastosta 55:llä oli käytössään jokin suodatinohjelma. Siis 55 kuntaa on päättänyt, että heillä on riittävä asiantuntemus lähteä suodattamaan veronmaksajilta erilaista aineistoa.
Lastensuojelun nimissä järjestelmä on otettu käyttöön monesti kouluviranomaisten tai atk-keskuksen kautta. En halua olla tekopyhä; on selvä, että jos kirjaston koneen taustakuva vaihdetaan päivittäin Pamela Andersoniksi, se alkaa käydä kenen tahansa hermolle.
Sen sijaan olen yhdestä asiasta varma: sensuurilla saavutetut haitat ovat suuremmat kuin sillä saadut edut. En ottaisi omassa kirjastossani kyseistä asiaa edes keskusteluun (tai luottaisi asiaa esittäneen henkilön harkintakykyyn jatkossakaan); kyseinen menettely leimaa koko laitosta. Minusta kirjastoilla on jotakin selitettävänä.
Olemme käyneet asiasta olemattoman vähän keskustelua ja kuvitelleet verkkosensuurin olevan vain amerikkalaisen yhteiskunnan tai Kiinan kaltaisen totalitaristisen maan ongelma.
Suomalaiset poliitikot ovat ajoittain perhepolitiikan nimissä kunnostautuneet keräämään asialla irtopisteitä. Marjo Matikainen on jäänyt historiaan nettisensuurin suosittelemisella, samoin Tanja Karpela-Saarela sekä viimeksi varsin ikävin tuloksin ministeri Suvi Lindén.
En voi sensuurin tutkijana nähdä mitään hyvää sensuurin osittaisessakaan soveltamisessa. En myöskään luota poliitikkoihin tämän syvällisen analyysin tuottajina. Meitä on johdettu harhaan ennenkin.
Björkmanin teos on erinomainen. Se käy läpi erilaiset suodatinohjelmat ja miten ne todella toimivat. Ne sensuroivat kirjaston kävijöiltä mm. Historiallisen yhdistyksen Havis Amandaa käsittelevän esitelmän ”Rietas naisenkuva vai helmi sioille?”, jossa referoitiin vuonna 1908 suihkulähteestä käytyä keskustelua. Myös ilmastonmuutosta käsittelevän Sex grader -kirjan arvostelu blokattiin.
Heikki Poroilan kirjastopamflettia käsittelevä artikkeli Helsingin sanomissa ”Naisten suosikit pääsevät kirjastoon, porno ei” suodatettiin lukijoilta. F-secure-ohjelma suodatti Väestöliiton nuorten nettipalvelun webbisivun, jossa oli otsikko ”Olenko homo, bi vai lesbo?”. Terveyskasvatuksen alalta suodatettiin Healthy Penis –terveysinfosivut.
Tämä on ollut jo pitkään alan seminaarien vakiohauskutusta. Bill Clinton ja Al Gore esitettiin termillä ”couple” ja näin myös Valkoisen talon sivut blokattiin. Samoin kananrintaa sivuavat ruokareseptit. Takavuosien televisiokoomikko Dick van Dyke sisälsi jo kaksi kauheutta.
Kun poliittinen ilmasto ja kielenkäyttö on jo valkopesty kaikesta merkityksestä, olemmeko jo niin välinpitämättömiä kansalaisten oikeuksista, että ohitamme sensuurin läsnäolon olankohautuksella?
Itse en hyväksy tätä, eivät onneksi monet muutkaan. Haluammeko, että Suomi tunnetaan maana, jossa kirjastot sensuroivat nettisisältöä?
Olemmeko jo päättäneet, mihin sensuurin seuraava rajalinja vedetään? Saako työntekijän sähköpostia tutkia millä perusteella tahansa? Saako yksityispostiasi avata? Tunnemmeko esimerkiksi Yhdysvaltain Patriotic Actin todelliset seuraukset?
Ainoana lohdutuksenamme on, että sensuuri paljastuu aina ja tekee itsestään ja puoltajistaan varsin koomisen vaikutelman.

Kommentoi 31 kommenttia